Tuttavani kadehtivat minua, koska teen töitä korkeintaan kolmena päivänä viikossa. Muun ajan käytän tuottamattomaan leikkiin ja oleiluun. Joskus kuvittelin, että olisi kadehdittavaa olla kiireinen uraohjus, mutta niitä on nykyään niin paljon, että minunkaltaiseni laiskimukset ovat harvinaisia. Ja kaikki mikä on harvinaista, on hienoa.

Nyt tietysti kuvittelette, että olen rikas joutonainen, mutta olette väärässä. Minulla on roppakaupalla velkaa ja ansaitsen kuukaudessa alle suomalaisen keskiarvon. Perintöä ei ole luvassa. Eikä edes puolisoni ole äveriäs. Mutta laiskottelen silti ja ihan omasta halustani.

Minun mielestäni on mahtavaa loikoilla sängyssä aamuisin ja nuuskia tuhisevan kaksivuotiaan unenhajuista tukkaa. Tykkään lorvia aamupalapöydässä ja piirrellä lapsen kanssa siilien ja perhosten kuvia vahaliiduilla. Kissan leikittäminen on niin ikään huippua. Hauskuutan itseäni ja lastani yllyttämällä kisua tekemään uhkarohkeita loikkia. Toinen huvimme on seurata kissaa, joka kyttää ikkunan takana sirkuttavia pikkulintuja.

Lorvijan ei tarvitse edes luopua mistään olennaisesta. Kukaan ei pakota minua ostamaan kalliita vaatteita. Missään ei lue, että minun olisi matkusteltava ulkomailla. Vaatimattoman kokoisessa kerrostaloasunnossa aikaa ei kulu siivoamiseen ja nämä neliöt on nopeasti sisustettu. Eikä tarvitse tehdä pihatöitä. On sallittua kulkea työ- ja muut matkat kävellen tai polkupyörällä. Lapsen lelut ja vaatteet saa hankkia kirpputoreilta. Harrastuksista ei ole pakko maksaa. Voin käyttää kirjastoa vaikka joka päivä ihan maksutta. Järjestöissä puuhailu on niin ikään lähes ilmaista hupia, parinkympin vuosittaisella jäsenmaksulla saa yleensä jopa kahvit kaupan päälle. Sorsien ihastelu meren rannalla ei maksa muuta kuin lähtemisen vaivan.

Tämän kolumnin kirjoittaminen on kuitenkin melko riskinen teko. Kun kaikki Suomen tiedotusvälineet saavat vihiä siitä, kuinka helppoa ja kadehdittavaa lorvailu on, saattaa erityisasemani vaarantua. Kohta sadat tuhannet uraohjukset heittävät pillit pussiin ja kansoittavat kirjastolaitoksen ja kansalaisjärjestöt. Merenrannat pullistelevat sorsansyöttäjiä ja pyörätiet ruuhkautuvat. Kirpputorit kolisevat tyhjyyttään, kun kukaan ei hanki enää uutta tavaraa. Ja mikä pahinta, minua ei enää kadehdita, koska hyödyttömyydestä tulee vallitseva elämäntapa.

Siispä rakkaat lukijani: kehotan teitä sittenkin painamaan töitä vuorokaudet läpeensä. Köyhäily ja laiskottelu ikävystyttävät. Vasta upouudessa Audissa tai maailmanympärysmatkalla ihminen oivaltaa elämän tarkoituksen.

Kirjoittaja ei enää tämän jälkeen jaksa kirjoittaa kolumneja.